5. Sattisutta½
227. S±vatthiya½ viharati…pe… “seyyath±pi, bhikkhave, satti tiºhaphal±. Atha puriso ±gaccheyya– ‘aha½ ima½ satti½ tiºhaphala½ p±ºin± v± muµµhin± v± paµileºiss±mi paµikoµµiss±mi paµivaµµess±m²’ti. Ta½ ki½ maññatha, bhikkhave, bhabbo nu kho so puriso amu½ satti½ tiºhaphala½ p±ºin± v± muµµhin± v± paµileºetu½ paµikoµµetu½ paµivaµµetun”ti? “No heta½ bhante”. “Ta½ kissa hetu”? “Asu hi, bhante, satti tiºhaphal± na sukar± p±ºin± v± muµµhin± v± paµileºetu½ paµikoµµetu½ paµivaµµetu½. Y±vadeva ca pana so puriso kilamathassa vigh±tassa bh±g² ass±”ti. “Evameva kho, bhikkhave, yassa kassaci bhikkhuno mett±cetovimutti bh±vit± bahul²kat± y±n²kat± vatthukat± anuµµhit± paricit± susam±raddh±, tassa ce amanusso citta½ khipitabba½ maññeyya; atha kho sveva amanusso kilamathassa vigh±tassa bh±g² assa. Tasm±tiha, bhikkhave, eva½ sikkhitabba½– ‘mett± no cetovimutti bh±vit± bhavissati bahul²kat± y±n²kat± vatthukat± anuµµhit± paricit± susam±raddh±’ti. Evañhi vo, bhikkhave, sikkhitabban”ti. Pañcama½.